Paska päivä?
Kuinka nyt sellaisen sitten kategorisoi? Joku nukkuu ehkä edellisen yön huonosti? Toinen joutuu heräämään tolkuttoman aikasin huonosti nukutun yön jälkeen? Yksi istuu paskoilla penkeillä junassa, joka on myöhässä määränpäästään? Toiset taas istuvat junassa paskoilla penkeillä myöhässä olevassa junassa kanoilta kuulostavien teinihipstereiden vieressä helvetin niukan ja huonosti nukutun yön ja erittäin aikaisen herätyksen jälkeen ja sen jälkeen kuluttavat 3 tuntia yhden kusisen rajan ylittämisessä Thaimaasta Kambodzhaan, jonka jälkeen jaagaavat jotain hikistä dösää ympäri kaupunkia väistellen jokaista mahdollista kusettajaa ja hyvän hinnan tuuppaajaa ”loistavien” Lonely Planetin ohjeiden mukaan tuntikausia kestävässä sateessa, jonka jälkeen vihdoin oltuaan 14 tuntia reissussa saavat dösän, joka on EHKÄ menossa kaupunkiin, josta kumpikaan ei ole koskaan aiemmin kuullutkaan. EIKÄ SIINÄ VIELÄ KAIKKI!
Myös se erittäin rankasti myöhässä oleva dösä MENEE PASKAKSI keskellä jotain sysipimeää tietä, joten ollaan vielä lisää myöhässä. Eli ei kun vaihtamaan dösää. Jep. Sitten vihdoin saavuttuaan perille hyppäävät nämä ihmiset ensimmäiseen hotelliin, jonka asemalta käsin tien toisella puolella näkevät ja saavat todella lämpöisen vastaanoton ja tuk-tuk-kuskikin sanoo, että maksatte mitä tahdotte, kun vie nämä ihmiset ravintolaan syömään ENSIMMÄISEN RUOAN KOKO PÄIVÄNÄ (toim. huom oma vika)! Ja kun kuskin on tarkoitus odottaa sysipimeässä ja viimeisiäkin sivistyksen oviaan sulkevassa Batambangin kaupungissa, kuski ottaa ja sudittelee huitulan vittuun jättäen nämä kaksi ihmistä ihmeissään tsittailemaan ravintolaan, jota ollaan juuri sulkemassa .
EIKÄ SIINÄKÄÄN VIELÄ SAATANA KAIKKI! Tultuaan hotelliin kyydillä, josta myöhemmin lisää, ei yhtäkkiä safety boxin avaimia olekaan hotellissa, vaan ne on sillä respan jampalla, joka on ”jossain” käymässä. No eihän siinä mitään, koska siellä safetyssa, joka on siis niin ”safe” (kamat pakattiin läpinäkyvään muovipussiin, joka sitten sinetöitiin teipillä), ettei niihin kamoihin itsekään pääse käsiksi vaikka haluaisi, oli ainoastaan kaikki rahat, passit viisumeineen sekä luottokortit. Makepeace saa jatkaa kyllä tästä, koska tää ensimmäinen päivä Kambodzhassa on ollut vähintäänkin hel-vetin rasittava jatkuvien epäluulojen ja kusetusepäilyiden takia. Ja ehkä siihen liittyi snadisti myös edellisen yön lyhyet levot. Mutta päivään tosiaan mahtui paljon hyvääkin. Kuten esimerkiksi se, että se on nyt ohi ja voi valmistautua nukkumaan ;)
Makepeace jatkakoon tästä...
Kyllä, myös Rauhantekijä oli vähintään, ellei enemmän, poissatolaltaan eilen. Jonkun verran matkustaneena ja muutaman kommelluksen ja vastoinkäymisen kokeneena eilinen oli kyllä omaa luokkaansa ja imaisi meikäläisesta kaikki voimat, kirjaimellisesti. Tuon kaiken päälle perkeleen suoli ja vatsa oli jälleen varpusparviosastoa ja meinas jo vähän itkukin tulla. Suklaapatukka ja sipsit jotka sain syötyä koko päivän aikana, pihalle kaikki. Yöllä kun vihdoin pääsimme rauhoittumaan hotelliin pelastus oli seuraava setti. Hedelmiä, jogurtti sekä Dempseyn ex-työkavereiden sponssaama sukellusveitsi. Ei täällä pääse ainakaan lihoamaan, mulla on tämän parin vkon aikana vaatekoko pienentynyt sen verran että housut ei enää pysy ilman vyötä päällä.
Paras tapa matkustaa on juna, piste. Pääsee jaloittelemaan, paremmin jalkatilaa kuin dösässä, on turvallisempi tapa liikkua kuin teitse, pääsee spaddulle ja mikä parasta, ikkunat saa auki ja näkee maisemat, pikkukylät, ihmiset ja asemat. Vaikkakin tälläkertaa se oli todella hidasta (yli 6h) ja aikaisin jouduimme heräämäänkin, oli se sen arvoista. Mikäs junalla puksuttaessa, lämmin tuulenvire fönäristä ja pikkutorkut välillä..
Makepeace vanha namutäti jakoi tikkareita lapsille
Hätäjarru
Kyllä, myös Rauhantekijä oli vähintään, ellei enemmän, poissatolaltaan eilen. Jonkun verran matkustaneena ja muutaman kommelluksen ja vastoinkäymisen kokeneena eilinen oli kyllä omaa luokkaansa ja imaisi meikäläisesta kaikki voimat, kirjaimellisesti. Tuon kaiken päälle perkeleen suoli ja vatsa oli jälleen varpusparviosastoa ja meinas jo vähän itkukin tulla. Suklaapatukka ja sipsit jotka sain syötyä koko päivän aikana, pihalle kaikki. Yöllä kun vihdoin pääsimme rauhoittumaan hotelliin pelastus oli seuraava setti. Hedelmiä, jogurtti sekä Dempseyn ex-työkavereiden sponssaama sukellusveitsi. Ei täällä pääse ainakaan lihoamaan, mulla on tämän parin vkon aikana vaatekoko pienentynyt sen verran että housut ei enää pysy ilman vyötä päällä.
Paras tapa matkustaa on juna, piste. Pääsee jaloittelemaan, paremmin jalkatilaa kuin dösässä, on turvallisempi tapa liikkua kuin teitse, pääsee spaddulle ja mikä parasta, ikkunat saa auki ja näkee maisemat, pikkukylät, ihmiset ja asemat. Vaikkakin tälläkertaa se oli todella hidasta (yli 6h) ja aikaisin jouduimme heräämäänkin, oli se sen arvoista. Mikäs junalla puksuttaessa, lämmin tuulenvire fönäristä ja pikkutorkut välillä..
Hätäjarru
Todella hyvin ilmastoitu röökikoppi vaunujen välissä
No muttamutta..siihen se kiva sitten loppuikin. Olimme toki tietoisia etukäteen Poipetin raja-aseman kusetuksista mutta eipä osattu odottaa ehkä tällä tasolla. Ja osittain senkin takia että ei suostuttu vedätyksiin ja maksamaan vidusti lisää kuskeille (jotka vie ehkä oikeaan mestaan?), jouduimme dallaamaan siellä helvetinmoisessa KAATOsateessa rinkat selässä etsimässä sitä "oikeaa" dösäasemaa ja kusettajat eivät kertakaikkiaan jättäneet rauhaan, ihan viimeiseen asti oltiin ystävällisiä ja hymyilleen kieltäydyttiin kaikesta jopa tempperamentihko Dempsykkä piti viimeiseen asti smailin ja tsemppas heikompaa Makepeacea eteenpäin ja jaksamaan vaikka tulis kuinka ripuli housuun.
Vedätykset alkoivat välittömästi kun pääsimme junasta. Tuktuk jonka piti viedä suoraan rajalle, viekin mestaan mikä oli taitavasti naamioitu officeksi missä muka pitäisi käydä ottamassa Kambodzhan viisumit ennen jo ennen rajaylitystä. Me ystävällisesti nyökkäilimme vaan ja maksoimme kuskille sovitun summan ja sanoimme että täytyy mennä syömään ensin. Sitten alkoi tulla epätoivoiset lausahdukset mitkä välittömästi paljasti kusetukset, - No no, sir you have to make your visa here NOW! And there's no restaurant near.. joo joo lähdettiin vaan pois siitä ja käveltiin loppumatka itse rajalle, jossa menikin tosiaan rattoisat seuraavat kolme tuntia. Thaimaan rajan yli, OIKEA viisumioffice ja vielä lopussa jonotukset Kambodzhan rajan yli. Sitten olimmekin Poipotissa...enkä oikein edes tiedä kuinka saakelin kauan siellä vedettiin edestakas ja lopulta kun saatiin dösä joka hajosi jne jne. en ala enempää toistaa D:n tekstiä.
Märät vaatteet, superilmastoitu dösä ja mutaiset, kuoppaiset tiet, sysimusta yö eikä ihan varma ollaanko menossa edes oikeaan kaupunkiin ja mihin kohtaan dösä meidät siellä jättää? Tarvitseeko pelätä ryöstöjä tuntemattomassa kaupungissa kun kaksi länkkäriä hyppää sinne keskellä yötä kaikki päällä?Rinkat, läppärit, kamerat, passit ja luottokortit jne jne.. Tärisin kylmästä ja kertakaikkiaan lopenuupuneena mietin että kaiken tämän epävarmuuden ja rankan päivän jälkeen olin supertyytyväinen että olin reissussa juuri rakkaani kanssa. Turvallisempi olo ja tiesin että yhdessä pärjätään varmasti.
Dösä onneksi jätti sellaiselle kadulle josta näkyi pelastus heti toisella puolella katua. Siistin oloinen hotelli, lämmin vastaanotto, lämmin suihku ihanaa ja äkkiä vielä jotain sapuskaa naamariin. Hotellin oma tuktuk kuski vei meidät paikkaan joka tiesi vielä olevan vielä yöllä auki, White Rose.
Jokapuolella kaduilla pimeää, ei katuvaloja, muutama epäilyttävän näköinen tyyppi nojailee varjoissa talon seiniin ja tuntuu tuijottelevan meihinpäin. Kuski hetken kadulla odotettuaan lähti tosiaan vetämään mitään sanomatta. Kokopäivän kusetusyritysten jälkeen olimme tullee jo niin epäluuloisiksi että kuvittelimme tämän jotenkin liittyvän siihen hotelliin ja kamat siellä tosi "turvallisessa" turvalokerossa tiskin alla...hmm.
Aloimme jo vähän hätääntyä ja paikka oli sulkemassakin jo eikä sitä saatanan kuskia näy missään. Annoimme loput ruuista onnettomille nälkäisille kerjäläisille ja kysyimme henkilökunnalta mitä tehdä. Täydet pisteet White Rosen henkilökunnalle, mummo joka juuri ja juuri näki auton tuulilasin läpi, lähti heittämään meitä takaisin hotellille eikä suostunut ottamaan meiltä edes rahaa. Tuo ravintola ja mummo taisivat olla melkein ainoat valopisteet koko päivän aikana.
Uskomatonta tosiaan että respassa vielä sanoivat että ei ole avainta boksiin koska sillä yhdellä tyypillä on ne ja se tulee noin 10min päästä. Koko tämän todella pitkä vuorokauden jälkeen kaikki huipentui tuohon hetkeen, ensimmäisen kerran koko päivän aikana hra D korotti ääntä tiskillä - What the F**K do you mean you don't have the key????!!!!!
Nooooo kaikkihan päätyi sitten kuitenkin hyvin, kuskimme oli lähtenyt tankkaamaan ja se tyyppi kenellä oli se avain tuli hätääntyneenä lommot käsissä ja jalassa, tuli niin kiireesti mopolla takaisin hotellille että oli vielä vetänyt lipat ja saatiin kamatkin lokerosta. Et sellanen normipäivä täällä meillä Kambodzassa. Tänään onkin ollut ihan erilainen syke, takana on upea kokemusrikas päivä mm. Lehmäonnettomuus bambujunalla, mutta niistä lisää seuraavassa blogipäivityksessä sitten.
rauhaa ja rakkautta toivottelee Makepeace
No muttamutta..siihen se kiva sitten loppuikin. Olimme toki tietoisia etukäteen Poipetin raja-aseman kusetuksista mutta eipä osattu odottaa ehkä tällä tasolla. Ja osittain senkin takia että ei suostuttu vedätyksiin ja maksamaan vidusti lisää kuskeille (jotka vie ehkä oikeaan mestaan?), jouduimme dallaamaan siellä helvetinmoisessa KAATOsateessa rinkat selässä etsimässä sitä "oikeaa" dösäasemaa ja kusettajat eivät kertakaikkiaan jättäneet rauhaan, ihan viimeiseen asti oltiin ystävällisiä ja hymyilleen kieltäydyttiin kaikesta jopa tempperamentihko Dempsykkä piti viimeiseen asti smailin ja tsemppas heikompaa Makepeacea eteenpäin ja jaksamaan vaikka tulis kuinka ripuli housuun.
Vedätykset alkoivat välittömästi kun pääsimme junasta. Tuktuk jonka piti viedä suoraan rajalle, viekin mestaan mikä oli taitavasti naamioitu officeksi missä muka pitäisi käydä ottamassa Kambodzhan viisumit ennen jo ennen rajaylitystä. Me ystävällisesti nyökkäilimme vaan ja maksoimme kuskille sovitun summan ja sanoimme että täytyy mennä syömään ensin. Sitten alkoi tulla epätoivoiset lausahdukset mitkä välittömästi paljasti kusetukset, - No no, sir you have to make your visa here NOW! And there's no restaurant near.. joo joo lähdettiin vaan pois siitä ja käveltiin loppumatka itse rajalle, jossa menikin tosiaan rattoisat seuraavat kolme tuntia. Thaimaan rajan yli, OIKEA viisumioffice ja vielä lopussa jonotukset Kambodzhan rajan yli. Sitten olimmekin Poipotissa...enkä oikein edes tiedä kuinka saakelin kauan siellä vedettiin edestakas ja lopulta kun saatiin dösä joka hajosi jne jne. en ala enempää toistaa D:n tekstiä.
Märät vaatteet, superilmastoitu dösä ja mutaiset, kuoppaiset tiet, sysimusta yö eikä ihan varma ollaanko menossa edes oikeaan kaupunkiin ja mihin kohtaan dösä meidät siellä jättää? Tarvitseeko pelätä ryöstöjä tuntemattomassa kaupungissa kun kaksi länkkäriä hyppää sinne keskellä yötä kaikki päällä?Rinkat, läppärit, kamerat, passit ja luottokortit jne jne.. Tärisin kylmästä ja kertakaikkiaan lopenuupuneena mietin että kaiken tämän epävarmuuden ja rankan päivän jälkeen olin supertyytyväinen että olin reissussa juuri rakkaani kanssa. Turvallisempi olo ja tiesin että yhdessä pärjätään varmasti.
Dösä onneksi jätti sellaiselle kadulle josta näkyi pelastus heti toisella puolella katua. Siistin oloinen hotelli, lämmin vastaanotto, lämmin suihku ihanaa ja äkkiä vielä jotain sapuskaa naamariin. Hotellin oma tuktuk kuski vei meidät paikkaan joka tiesi vielä olevan vielä yöllä auki, White Rose.
Jokapuolella kaduilla pimeää, ei katuvaloja, muutama epäilyttävän näköinen tyyppi nojailee varjoissa talon seiniin ja tuntuu tuijottelevan meihinpäin. Kuski hetken kadulla odotettuaan lähti tosiaan vetämään mitään sanomatta. Kokopäivän kusetusyritysten jälkeen olimme tullee jo niin epäluuloisiksi että kuvittelimme tämän jotenkin liittyvän siihen hotelliin ja kamat siellä tosi "turvallisessa" turvalokerossa tiskin alla...hmm.
Aloimme jo vähän hätääntyä ja paikka oli sulkemassakin jo eikä sitä saatanan kuskia näy missään. Annoimme loput ruuista onnettomille nälkäisille kerjäläisille ja kysyimme henkilökunnalta mitä tehdä. Täydet pisteet White Rosen henkilökunnalle, mummo joka juuri ja juuri näki auton tuulilasin läpi, lähti heittämään meitä takaisin hotellille eikä suostunut ottamaan meiltä edes rahaa. Tuo ravintola ja mummo taisivat olla melkein ainoat valopisteet koko päivän aikana.
Uskomatonta tosiaan että respassa vielä sanoivat että ei ole avainta boksiin koska sillä yhdellä tyypillä on ne ja se tulee noin 10min päästä. Koko tämän todella pitkä vuorokauden jälkeen kaikki huipentui tuohon hetkeen, ensimmäisen kerran koko päivän aikana hra D korotti ääntä tiskillä - What the F**K do you mean you don't have the key????!!!!!
Nooooo kaikkihan päätyi sitten kuitenkin hyvin, kuskimme oli lähtenyt tankkaamaan ja se tyyppi kenellä oli se avain tuli hätääntyneenä lommot käsissä ja jalassa, tuli niin kiireesti mopolla takaisin hotellille että oli vielä vetänyt lipat ja saatiin kamatkin lokerosta. Et sellanen normipäivä täällä meillä Kambodzassa. Tänään onkin ollut ihan erilainen syke, takana on upea kokemusrikas päivä mm. Lehmäonnettomuus bambujunalla, mutta niistä lisää seuraavassa blogipäivityksessä sitten.
rauhaa ja rakkautta toivottelee Makepeace
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti