Aikamoinen Mui Ne.

No päästiin sit vihdoin dösään ajoissa. Matkan oli sitten tarkotus jatkua Mui Nen kite- surffausmekkaan, jossa tuulisia päiviä vuodessa oli jotain 260 tms. Otettiin taas luotettavaks havaitun dösäfirman kyyditykset paikalle ja kyllä, Phuong Trang (punasia/oransseja dösiä) toimitti taas meidät turvallisesti perille hurjaan 5 USD / persuuna. Erittäin hyvä firma, suosittelen käyttämään jos satutte Viet Namissa olemaan.

Ensivaikutelma paikassa oli loistava. Asuttiin Hiep Hoa- nimisessä bungalowi-zydeemissä, jossa yö oli 20 USD ja rannalle oli matkaa 5 metriä. Hyvä Milla, kun spottasit mestan meille! Kiitos. Tassuteltiin siinä sitten puutarhan läpi rantsuun, jossa tosiaan oli parhaillaan 20-30 tyyppiä vedessä kiteineen ja muine härpäkkeineen. On se omituista, ettei ne veijarit saa niitä piuhoja solmuun vaik noin monta tyyppiä siellä samaa aikaa on ulkona jyystämässä tuulen ratsailla.

Mui Ne on tietysti paljon muutakin, ku joku surffaajien chillailumesta. Kun oltiin saatu etukäteen tietää kivoista nähtävyyksista ni ajateltiin vuokraa jeeppi ja suddailla kattelemaan dyynejä, kanjoneita ja muuta sälää. Retki lupasi ensin navigoinnin valkoisille dyyneillä, jolla "satumaisen kauniit lotus- kukat kukkivat väriloisteessa". Oltiin myös kuultu, että siellä vois ratsastaa, niin hevosella kuin strutsillakin. Ei nyt kuitenkaan ihan niin paljon kokemukset kiinnostaa, että hyppäisin jonku linturaukan selkään. Ei sitä nyt kuitenkaan oo juhdaks tarkotettu. Olis strutsiraukan selkä pamahtanu paskaks ja iskarit pohjaan ku Moby Dick ois hypänny niskaan. No, kuitenkin, yks juttu oli pakko testaa ja se oli dyynilaskua liukurilla. Tai paremminki jollain muovinpalalla, jotka yks skidi vuokras meille. Otettiin sit oikein kaks niitä. Ja lähettiin tarpomaan kohden dyynien huippuja.

Yks juttu mikä varmastikin voi unohtua, on se, kuinka kuuma jollain aavikolla sitten onkaan. No kuinka kuuma se on? Aika pirun kuuma. Vodaa oli onneks mukana ja semmoset Viet Cong- hatut, joten pahin käryily vältettiin. Ja alko pikkuhiljaa luistamaan hikipäissään järki, kun mietti ettei sillä kelkalla nyt ihan pirun montaa laskua viitti sinne hiekkakuoppiin vedellä. Sielt pitää nimittäin kiipee pois kanssa. Voi kuinka hauskaa. No vedettiin kuitenki yhet hurjat siivut dyyniä alas. Pienet käynnistymisvaikeudet varmaan kuuluu asiaan, kun oli just edellisenä päivänä tullu vodaa. Joten kitkaa oli snadisti liikaa. No, ei muuta ku kipinät sinkoillen suoraan pohjalle. Ja nyt kun niitä hevosia ei ollu niin päätettiin hypätä jeepin kyytiin ja eiku vua!

Ohessa Makepeacen esimerkkisuoritus dyynipylliksestä

Seuraavana paineltiin punaiseen kanjoniin. Punaisen kanjonin nimi oli Punainen Kanjoni ja se punainen kanjoni tosiaan oli ihan punainen kanjoni. Kyseessä oli enemmänkin sateiden mukana tulleiden vesien kaivama ura matkalla merta kohti. Mutta joka tapauksessa kyseessä oli varsin näyttävä joen uoma, jonka pohjalla kävellessä tuli jollain tapaa esihistoriallinen fiilis. Makee mesta kaiken kaikkiaan. Pirun kuuma siellä oli. Tuli snadisti samanlainen fiilis kun siellä Cu Chin tunneleissa. Taitaa toi paikallinen maa-aines olla aika lämpöä sitovaa matskua. No, kun oltiin vedetty kaanonit Kanjonissa, luikittiin takaisin auringolta ruoskivaa paistetta pakoon jeeppiin ja suunnattiin kohden "Punaisia Dyynejä", jotka myöskin olivat nimensä mukaisesti punaisia dyynejä. Tai ehkä hiukan enemmänkin oransseja. No... Kuitenkin, kipitettiin sinne vielä ylös ja tsiigailtiin, että onpas paljon hiekkaa. Todella paljon hiekkaa. Juu, hiekkaa. Tämän Sherlockmaisen oivalluksen jälkeen suunnattiin kohti Mui Netä taas kunnes pysähdyttiin viimeisellä etapilla. Ferry Creek- niminen puro oli ihan aikuisten oikeesti yks siisteimmistä mestoista missä ikinä ollu. Se oli paljon enemmän kanjoni ku se toinen. Jyrkkiä töyräitä reunastavia kasveja olivat esim mimosa, kaktukset ja ananas- puu. Oppaina meillä toimi 3 paikallista pikkuskidiä, jotka näytti meille missä oli syvää ja mistä voi kävellä jne. Pitivät pientä businessta päällä kaupatessaan opaspalveluitaan. Mikäs siinä, ihan yritteliäitä nassikoita. Tähän saikin sitten retkeily jäädä. Oli aika suunnata takasin rannalle.

Kirjoitimme teidän nimen hiekkaan

Ferry Creekissä kahlailtiin pitkin jokea rapuja ja kiviä väistellen

Iltapuhteeks tuli yllättäen mentyä ulos sapuskoimaan. Pakko sanoa, et ainoo huono ruoka oli tämmösessä muka 5:n tähden klubissa beachillä, nimeltään Sankara. Jotkut rapukakut oli snadisti offin makusia, mut safkasin silti ne. Hintaa oli joku 15 USD + juoma = vatsatauti, hötökakka, huono olo. All of the above. Mut onneks muut mestat, kuten Huong Vang tarjos toimivia safkoja erittäin kilpailukykyseen hintaan. Ehkä pisimmän korren veti kuitenkin Orchid. Paikka tarjos meille vikana iltana 119.000 Dongin hintaan (6 USD) seafood- bbq:n sekä hot potin pöytään täynnä erilaisia meren herkkuja, mustekalaa ja muuta herkkua. Meidän koko lasku koko tolta massiiviselta setiltä oli kokonaisuudessaan joku 15-16 USD juomineen päivineen. Massiivista, mitä muuta tohon voi sanoa. Kokki duunas siinä silmien edessä kaikki bbq:t. Oli mustekalaa, jotain herkkuu fisua, kanaa, sian maksaa, erilaisia simpukoita, jättikatkiksia sekä erilaisia nuudeleita ja vihanneksia. Ihan uskomaton mesta.

 Ja sitten mainitsemisen arvosena vois olla kyllä myös Joe's, joka sijatsi rantakadun ja rannan välissä. Mesta oli muuten tosi kliffa bamburakennelmineen ja muineen mutta koska mikään ei voi olla täydellistä, siellä oli joka ilta trubaduuri. Sama trubaduuri. Joka ilta. Ja tällä samalla trubaduurilla oli joka ilta sama settilista. Oli Eric Claptonia, Eaglesia ja muuta vastaavaa. No mies hyvin ilmeisesti oli haikea Philippino  nimeltään Lud. Lude sitten oli semmoinen 170 senttiä pitkä hieman gorillamaisesti kävelevä, sikapaksun sikaniskan omaava vesseli, joka lauloi kuin 15- vuotias eunukkilaulaja jossain Rooman hovissa aikanaan. Ja kyllä oli Ludekin aika skutsissa, koska sillä ei ollu ainootakaan biisiä mistään muualta ku 60- ja 70- luvuilta. No mutta, burgerit paikassa oli todella hyvät. Ja Makepeace sai siellä juustolautasen punkkuineen, joten kaikki oli alles klar.

Pahoittelut pitkästä blogitauosta, on ollut tässä vähän kaikenlaista. Ongelmaa läppärien kanssa ja seliseli. No mutta muutama sananen vielä Vietnamin puolelta minultakin. Vaikka suunniteltu reissu jäikin vain puolitiehen, se aika mitä Vietnamissa kerkesimme viettämään jätti todella positiiviset fiilikset molempiin. Juttelin Mui Nen rannalla erään sveitsiläisen surffiopettajan kanssa joka on asunut Vietnamissa nelisen vuotta. Hän pystyi omasta puolestaan vahvistamaan meidän hyvät fiilikset mitä olimme Vietnamista saaneet. Hymy ei ole ehkä ihan niin herkässä kuin esim, thaimaalaisilla (jonka saa sittenkun on rahasta kyse) mutta sitten kun saat sen hymyn, olet sen ansainnut. Ahkeria, perhekeskeisiä ihmisiä ja ylpeitä omasta maastaan eivätkä suostu/suostuneet ikinä alistumaan eikä paljoa nöyristele. Meillä saattoi tietysti käydä vaan hyvä munkkikin, olen lukenut juttuja miten paljon turisteja vedätetään jne. Meille ei käynyt kertaakaan mitään sellaista mistä olisi pitänyt mielensä varsinaisesti pahoittaa, jos nyt sitä pikkuhousu-episodia ei lasketa mukaan. Ja se mikä pisti silmään esim Saigonissa oli nämä vähäosaiset, juuri kukaan ei varsinaisesti kerjännyt rahaa vaan kaikki yrittivät aina myydä jotain ja saada muuutaman kolikon kasaan. Purkasta postikortteihin. Jos aikaa ja rahaa riittää, suunnittelimme jossain välissä lentävämme suoraan Hanoihin ja kierellä vähän sitä pohjoisempaakin osaa maata. Jos nyt jotain negatiivista on keksittävä niin se voisi olla se että vietnamilaiset eivät juuri englantia puhu eikä kauhen hyvin välttämättä välillä sitä ymmärräkään, mutta kuulemma uusi sukupolvi on jo paljon kielitaitoisempaa.


Haaveilimme Mui Nessa kite-surffauskurssista, mutta 3päivän kurssi olisi maksanut saman verran kun kahden kuukauden vuokrat Thaimaassa. Säästettiin fyrkat ja ostettiin rantaleikkeihin frisbee. Retket luontokohteisiin oli makeita, en ole ikinä nähnyt hiekkadyynejä tai kokenut aavikon kuumutta. Kannattaa vuokrata privaatti jeeppi, voi vierailla kohteissa omaan tahtiin. Ja suosittelemme ehdottomasti Hiep Hoa resortia, kaikki oli siellä varsin kohdillaan. Joskin viereisen "luxus" mestan Sankaran lyhyet soittolistat saattavat jossain vaiheessa lomaa alkaa ottamaan nuppiin.. varsinkin jos on saanut samaisesta paikasta ruokamyrkytyksen. Lähtöpäivänä allekirjoittanut unohti bungalowiin kameransa. Olimme kerenneet menemään dösällä jo jonkun matkaa rantakatua eteenpäin, soitimme sinne ja sieltä vastattiin eikä oikein saanut selvää ymmärsvätkö he mistä oli kyse. Eipä aikaakaan kun  yksi Hiep Hoan tytöistä tuli skootterilla tuulispäänä palauttamaan minun kameran. Kertakaikkisen esimerkillistä toimintaa, monessa muussa paikassa olisi varmasti saanut vastauksen ettei täällä mitään kameraa ole. Kyllä tuo canon olisi pienituloiselle siivojatytölle varmasti kelvannut. 


Samalla kaavalla kuin aikaisemminkin, loppuun parhaita paloja fotojen muodossa Vietnamista joka vei meidän molempien sydämet.  

One for the roadit ja sille tielle sitten jäätiin ja nukuttiin seuraavana päivänä pommiin dösästä

Aikaiset aamuhetket Saigonissa ennen töihin menoa vietetään näillä pikku palleilla kahvia ja hedelmämehuja nautiskellen

Makepeacen surffiura oli floppi

 Huong Vangin "grillimestari" ...meidän mielestä se oli kyl vakooja. Tai ainakin vähintään jonkun action-elokuvan se aasialainen pahis ja gangsteri

Näillä pikkuisilla koriveneillä paikalliset laskevat ja nostavat verkkoja rantojen läheisyydessä.

Matkalla mukana: otsalamppu, ohvi, käsidesi, malarialääkkeet sekä tuikitärkeä äitikoru. Terveiset härmän parhaalle käsityöläiselle eli äitini siskolle Tarja "taukkis" tädille 

Juhlistimme Dempseyn ensimmäisen elokuvan ensi-iltaa pullollisella punaista. Kuvasta ei paljoa erota, mutta eipä juuri Dempseytäkään elokuvasta. http://www.youtube.com/watch?v=obkQFiTXwR8

Mui Nen kalastajakylä

Saigon - Mistä täältä pääsee pois?

Helöy kaagendaalerit!

No niin, Saigonista on näköjään pirun vaikeeta päästä pois. Ei olis osannu odottaa, että tää mesta on näin siisti. Kaikinpuolin siis. Chau Docista tosiaan ryittiin tänne dösällä. Erittäin siisti ja hyväkuntonen dösä. Botskissa Chau Dociin tultaessa oli vaan kaks muuta ihmistä ja ne olivat belgialainen Yves sekä Yvesin mimmikaveri Lynn, joka on paikallinen ja asustelee täällä Saigonissa. Vaikuttivat kivoilta tyypeiltä ja Lynn ystävällisesti opasti meitä matkan aikana pysähdyttäessä, että kuinka pitkään pidettiin taukoa jne. Auttoi myös Saigoniin tultaessa selvittämään, että matkaan kuulu vielä minidösäreissu, jolla päästiin ihan ytimeen asti. Lynn anto sitten meille käyntikortin vielä duuniinsa, joka on semmonen mesta kun Ice Blue- bar täällä Saigonissa Dong Khoin alueella. Tuli heti mieleen, että jepjep, että semmonen tyyppi... Noh...

Eilen oltiin sitten pikkasen dallailemassa pitkin Saigonia. Tää Pham Gu Laon alue on hyvin samanlainen ku Khaosan, mutta tottakai omanlaisensa leima tällä paikalla, koska ollaan ihan eri kulttuurissa hääräämässä. Täällä on paljon rafloja sekä juomista, että syömistä varten. Noin yhteentoista asti illalla meininki on varsin siveetä, mut sen jälkeen kaduille tulee jos jonkinmoista yöneläjää huukkereista diilereihin. Joskaan ei millään tapaa tee oloa turvattomaks. Ihan perussettiä loppupeleissä. Yössä on omat elukkansa ja niitten touhuilua on itseasias ihan kliffa tarkkailla terdeltä bisse kourassa. Yks juttu mikä yllättää eniten on se kuinka ahkerasti täällä kaupitellaan nurtsia. Jokainen pirun kirjakauppias, tupakkakauppias ja mopotaksiäijä yrittää diilata nurtsia aamusta yöhön saakka. Tänään esim kun kävin hakemassa kämpille sapuskaa päivällä, mua pommitettiin parinsadan matkalla nurtsin suhteen varmaankin kymmenen kertaa. Aika riskaabelia täällä tehä tommosia duuneja, koska diilaamisesta kiinnijäädessä se on kuulemma kuula kalloon ja sillä selvä. No, eipä tartte muuta kun kieltäytyä niin ei ne sen ihmeemmin tyrkytä. Kaupustelijoita tosiaan riittää. Kaikennäköstä kamaa yritetään tunkea kouraan aurinkolaseista kirjoihin ja lompakoihin ja noi tavalliset kauppiaat vasta saatanan ärsyttäviä onkin. Voit kieltäytyä kymmeneen kertaan ja silti ne jatkaa sitä jankuttamista. Ja ne samat tyypit yrittää myydä sulle sitä sälää kymmeniä kertoja pahimmillaan päivässä. Välillä meinaa ja hermo mennä, mutta hymyllä pääsee pitkälle täällä. Parhaiten toimii, ettei ota silmäkontaktia ollenkaan. Jos otat, niin sano ei kiitos ja kato pois päin sen jälkeen. Kai ne kelaa et niin pitkään ku on kontakti jollain tapaa, kaupat saattaa syntyä. Sellasta tällä alueella.

Dong Khoin alue sitten onkin erilainen. Se on kaupungin varsinainen moderni keskusta ja näyttääkin ihan kansainväliseltä. Kaikki mestat on todella siistejä omalla vietnamilaisella viballaan. Ja pilvenpiirtäjät alkaa täälläkin jyrätä. Törmättiin esim Sauronin mustaan torniin, joka näytti aika synkeeltä sateisen illan pimetessä.

Suoraan Mordorista tää setti...

Joku rakennus Saigonissa Dong Khoin alueella puiston vieressä.

Ja taas joku talo jossain siellä Dong Khoin alueella. Jotain posseekin siellä. 

Mielenkiintonen ravintolabotski Saigon- joella.

Ben Thanin keskusmarkkinarakennus.

Kun oltiin aikamme häärätty ympäriinsä niin Makepeace sano haluuvansa bisselle ja minuutti sen jälkeen törmättiinkin siihen Ice Blue- kapakkaan! No piru, mennään moikkaamaan sitä mimmiä jos se vaik olis duunissa. No olihan se siellä ja saatiin lämmin tervetulotoivotus. Ei aikaakaan kun oltiin tiskillä juomassa ja syömässä. Sitten siihen pamahti sen Yvesin broidi, joka on budjannu Saigonissa vuodesta -99 asti. Ei niinku enää yhtään säätäjämpää autokauppiasta voi olla olemassa kaksoisleukansa ja kammopakkinsa kanssa. No, kuitenkin ihan ok tuttavuus tollee 10 minuutin seteissä... No, tältä Krisiltä sit kuultiin, et Yves oli tulossa piakkoin takas Saigoniin ja Ice Bluhun. Se oli ollut omistajan perhettä moikkaamassa, joten ne sitten pamahti tonteille. No yks juoma vaihtu toiseen ja sitten omistaja, eli Yung päätti tarjota meille rundit. Ei saanu kysyä nimeä eikä esitellä itteensä, koska oltiin "fresh meat" eli jos Yves tuo jonkun tyypin raflaan tutustumaan niin sit pitää ottaa drinksut. Eli stobet, jonka päällä oli jotku shotit hammastikkujen päällä ja sit SLÄM! Omistaja veti nyrkit tiskiin ja shotit putos stobeihin, jotka piti sit kumoo ykösellä. Oli pirun kiva tyyppi tää Yung. Uskomattoman nuoren näkönen heppu. Ikää sillä oli kuitenkin 55! Ei olis ikinä uskonu, ei sit millään. Makepeacen kanssa arvuuteltiin kumpiki jotain 38 tai jotain. No, siinä sit kumoottiin yhet, ja sit vielä Yvesin "one for the roadit" ja sit viel Yungin "one for the roadit" ja sit alettiinki olee valmiita lähtee kämpille pakkaa rinkkoja aamuista klo 7.30 dösää varten. Dösää, jota me ei koskaan nähty, koska nukuttiin stydisti pommiin :) No sama se, koska flabat Mui Nehen makso yhteensä 10 USD, joten tappio oli nieltävissä aika keveesti ku sai vetää unta palloon tyytyväisenä. Summa summarum, ilta oli pirun kiva ja tutustuttiin mukaviin uusiin tuttavuuksiin. Lynn osoittautu kaikkea muuta kun baaritytöks. Se opiskelee samalla kirjanpitoa ja illat tekee duunia tossa baarissa. Kyseessä siis oli pirun siisti pubi missä oli hyvät safkat, import- oluita Saksasta, Belgiasta ja Hollannista sekä tikanheittoa jne. Yung on pistäny makeen mestan pystyyn. Suuri suoritus mieheltä, joka asusteli Saigonin kaduilla 3-4 vuotta ja taisteli tiensä sieltä menestykseen. 

Saigonissa olis varmaan ihan pirusti kaikkea nähtävää lisääkin. Yks mestä missä oli kiva käydä, oli Cu Chin tunneliverkosto, jonka pohjoisvietnamilaiset byggas jo vuonna -60. Sitä sitten paranneltiin ja rakennettiin lisää, kun jenkit tuli tänne riehumaan. Kyseessä siis on Saigonin lähellä oleva maanalainen verkosto, jota pitkin paikalliset taistelijat etenivät tekemään iskuja jenkkien asemiin. Paikalliset kypsy siihen, ku jenkit pommitti kaiken paskaks, jopa ystävällismieliset kylät. Siitä vittuuntuneena lokaalit päätti  rusikoida jenkkejä parhaansa mukaan. Päivät meni kansalla pelloilla työskennellä (niillä joilla vielä duunia voi räjähtämättömien pommien pelossa tehdä) ja yöllä varastoitiin aseita ja räjähteitä jne pitkin luolaverkostoja. Mutta, sen tarkempaa historiasta lässyttämättä koostimme teille historialliset faktuaalisen videokatsauksen Cu Chin maailmaan...

Matkaoppaana meillä oli Mr Lim, joka itse taisteli etelän joukoissa kahdeksan vuotta kunnes helikopteri, jossa Limi oli, ammuttiin alas ja Lim haavottu. Ja ilmeisesti sen jälkeen Lim pistettiinkin uudelleenkoulutusleirille. Tätä sano Jim niminen jenkki, joka vuonna -65 tuli tänne taistelemaan. Jim oli ekaa kertaa Viet Namissa sodan jälkeen. Oli ihan avartavaa, joskin pirusti liian kiireinen reissu ja aivan saatanasti liikaa turisteja. Suosittelisimme ehdottomasti pistämään enemmän pätäkkää, privaattikyyti sinne ja oma opas käyttöön. Olis ollu huomattavasti mukavampi setti. Päivän siistein anti oli ehdottomasti meidän tunneliryömintä eli sata metriä siirryttiin suhteellisen klaustrofobisissa tunnelmissa tunnelia pitkin paikasta A paikkaan B. Ja mun A meinas olla koko ajan Makepeacen B:ssä, kun perässä seurailin... No oli se AK-47:lla ampuminenkin kivaa, kun näköjään vielä osuukin johonkin :)

Ja vielä lisää kuvia Cu Chista:

Miinan tuhoama tankki, vaikkei sitä kuvasta osaa sanoakaan.

Dempsey hikoilee tunnelissa. Pirun kuuma siellä.

Sovittiin riidat Charlien kanssa spaddun avulla.

päivän paras anti oli dösässä viereinen pariskunta jotka olivat kovin väsyneitä tunneleista ja sammuivat varsin hauskaan asentoon

Hei vaan minunkin puolesta. Jaksaa naurattaa tuo kuva vieläkin, mun mielestä tuo nainen vielä kuorsasi tuolla jalkovälissä. Ei olla tosiaan päästy vieläkään Saigonista eroon, toivottavasti ei tarvitse tehdä kolmatta blogipäivitystä täältä. Ei ole montaa tuntia enää aikaa nukkua, taas kävi mielessä pitäiskö ottaa varman päälle ja valvoa vaan siihen kuuteen asti ja mennä rauhassa nauttimaan tuohon kotikujalle sitä taivaallista vietnamilaista kahvia ennen bussiin ryntäämistä. No katsotaan miten apinoiden käy, ei kehtaa kolmatta kertaa mennä ostamaan ainakaan noilta matkanjärjestäjiltä dösälippuja, se on varma.

 On taas vähän ajantaju kateissa, kun ei ole kasista neljään töitä plus muita arkiruutineja, täällä ei välillä muista mikä viikonpäivä on saatika montako päivää ollaan oltu missäkin paikassa. Olemmekohan jumittaneet täällä nyt sitten viikopäivät, jotain siihen suuntaan ainakin. Tänään aamulla sitten uusi yritys päästä rannikolle haistelemaan vähän merituulia. Hyviä kokemuksia HCMC:stä: todella hyviä sapuskoita, mukavia ihmisiä ja kuultiin yksi ilta baarissa jopa vähän rokkimusiikkia jesss!! Tulee jo niin joka reiästä ulos näiden paikalliset lapselliset nyyhkyballadit. jotka on soitettu tasan yhdellä instrumentilla, sellaisilla pilipali uruilla minkälaisen MP itsekin omisti joskus lapsena. Kyl te tiedätte, sellanen mistä saa valmiiksi valittua taustan, rytmit ja kompit. 
Tosiaan saman tyylinen tämä alue kun bkk:n khao san mutta jotenkin intiimimpi. Ja ainakin tähän aikaan vuodesta vähemmän meitä länkkäreitä.Me asumme temppelin naapurissa, temppelin väki herättää lauluillaan ja kellon kilkatuksillaan meidät joka aamu, sekä tuuduttaa uneen iltaisin rukouslaululla. Pystymme seuraamaan heidän menoja suoraan tuosta parvekkeelta

parvekkeelta otettu foto temppelin kellonsoittajista

kaupunkinäkymää. Vietnamilaiset tykkäävät asua korkeissa mutta sitäkin kapeimmissa taloissa

kotikatu

Asumme Hanh Chuong-nimisessä hotellissa joka on hintaansa nähden ihan ok, 20 taalaa yö. Siihen hintaan saa ainakin erittäin kiukkuisen oloisen hotellin perheeseen kuuluvan mummon jonka tehtäviin kuuluu huoneiden siivous. Ei puhu sanaakaan englantia ja tulee huoneeseen (tarvittiin siivousta tai ei) manailemaan omalla kielellään kuinka sottaisia me turistit olemme (tai ainakin meistä tuntuu siltä että se sättii meitä) Pelkäämmekin tuota demonimummoa jo niin paljon että olemme varmuuden vuoksi itse siivonnut tavarat nätisti kasaan ja pedattu sängyt ennenkuin se hyökkää paikalle. Eräs päivä tuo mumssi kyllä räväytti hymynkin kun taas kovaan ääneen motkotti jotain vietnamiksi meille ja Dempsey vastaili hänelle takaisin pelkästään suomeksi. Kumpikaan ei varmastikaan ymmärtänyt yhtään mitään ja lopulta kaikki repesivät vaan nauramaan.
 
Katusapuskasta paras kokemus ja meidän ensimmäiset vietnamilaiset perinneruoat eli pho:t olivat tuosta ihan lähettyviltä pikkukujalta. Perinteiseen nuudelisoppaan kuuluu voimakas tuoreilla yrteillä maustettu lihaliemi, nuudelit, tuoreita vihanneksia ja yrttejä, tuoretta chiliä sekä lajitelma erilaisia lihoja ja sisäelimiä sekä vaikkapa rapu ja viiriäisen muna, niinkuin tässä meidän esimerkkiannoksessa

pho

Ja vaikka hygieniataso ei välttämättä ole sitä ykkösluokka niin tuo paikka ihmisineen ja tuo pikkukuja ja sapuskat ja bisset (joissa ei ollut etikettiä ollenkaan) oli ihan huipputasoa ja kokemuksena niin siisti. Ja kaikenlisäksi kummallekaan ei tullut mitään vatsapropleemia näiden jälkeen. Kaksi phota ja kaksi olutta n. 3€ koko setti.

kukko ja kana tuli kans dinnerille siihen meidän viereen

Tuntuu nyt että tässä kaupungissa olisi viihtynyt vielä pidempääkin, takaisin ainakin tekisi mieli tulla. Vaikkakin olen kärsinyt muutaman todella pahan krapulapäivän täällä, nopeasti nekin sitten unohtuu. Eilen illalla niin oltiin niin varmoja että herätään ajoissa aamulla että keretään dösään...yeah right. Arvashan sen kun ajeltiin cyclolla kotiinpäin pikkutuiterissa että näin saattaisi käydä. Käytiin vielä ostamassa kadulta riisihatut ja yöpholla pikkuraflassa joka oli jo sulkemassa. Näkivät meidät ja avasivat keittiön uudestaan vaikka sanottiin ettei tarvitse. Eikä mitään, valot uudestaan päälle, köökki auki ja phot pöytään. Todella ystävällistä porukkaa. Yritettiin vielä ostaa röökiä ja niillä ei ollut myydä, toinen kundeista sitten sanoi että hän voi käydä ostamassa. Hyppäs skootterin selkään ja haki kadun toisesta päästä jostain tupakkaa. Voi sanoa että saatiin todella hyvää palvelua, ja he hyvät tipit. Hyvillä mielin muutaman tunnin päästä (ehkä) jätämme hyvästit Saigonille ja sen ihanille kaduille ja ihmisille.
Pari kuvaa vielä ja sitten hyvät yöt toivottelee Meikpiis

yes, I do love Saigon

  

Vierailimme sodassa ja muista syistä vammautuneiden vietnamilaisten käsityöpajalla

Saigonissa on aina moporuuhka

ei näy valoa tunnelin päässä

 

Shit. I'm still only in Saigon...

Jepu, täällä ollaan nyt oltu jo tovi. Nyt ymmärtää miksi ihmiset jää jumittamaan tänne, ihana kaupunki. Meillä tietysti vielä vähän uutuuden viehätystä mukana, Vietnam molemmille täysin uusi ja tuntematon maa. Eilen oltiin Saigonin yöelämässä ja mulla on ollut tänään sellanen rapula että en ole päässyt liikkumaan hotellista juuri mihinkään. Kahden aikaan iltapäivällä kävin aamupalla kadun toisella puolella Le Pubissa (respasta 30m matkaa) ja sit vähän lisää unta huoneessa. Äsken kävin sitten hakemassa take away sapuskat myöskin tuosta kotikadulta (respasta 10m) vähän pho-duudelisoppaa sekä pakollinen kankkuspizza. Mitä ne raukat väänsivät puolituntia, ja tuossa lopputulos:

Hakivat varmaan tonnikalat ja kaprikset viereisestä raflasta ja laittoivat varmuuden vuoksi ne tomaattisoseet vielä tuohon erilliseen pikkupussukkaan pohjan sijasta. Mutta ajoi asiansa paremmin kuin hyvin. Ei me voidakaan olettaa saavamme samanlaista pullamössö ruokaa jokapuolelta maapalloa mitä ollaan totuttu kotona syömään. Vieläkin tulee melkein oksennus suuhun eräästä suomalaisturistista mihin törmäsin ollessani löhölomalla Teneriffalla viimetalvena. Vidun möhömaha valkoinen juntti huusi kovaan ääneen rannalla suomeksi että - EIHÄN TÄÄLLÄ SAA EDES KUNNON NAGEI!! tsiisus..ei kannata lähtee kotoota pois jos haluaa ulkomaillakin syödä vain turvallista samanlaista ruokaa kuin kotona ja tilata omalla kielellä olutta. Kaikkia ihmisiä matkailu ei avarra.



Mutta mutta palataanpas vielä vähän takaisin Kambodzhann puolelle. 
Phnom Penh tuntui tällä kertaa melkeinpä eri kaupungilta kuin viime visiitillä 2007. Toki silloin ajankohta oli eri, olin siellä kesäaikaan ja majailin eri kaupunginosassa kuin tällä kertaa. Silloin helteinen, mädälle haiseva, kuiva, todella pölyinen pääkaupunki tuntui tällä kertaa paljon raikkaammalta. Paljon vihreää, istutuksia ja kadut huomattavasti siistimässä kunnossa. Tämä siis keskustan alueella ja "rantabulevardilla" joka on oikeastaan vaan turisteille ja heidän tarpeisiin kasattu katu. Heti kun lähti kaupungin ulkopuolelle oli näky paljon tutumman oloista. Pieniä peltihökkeli koteja ja todella huonokuntoisia teitä. Mutta muuten tuntui vähemmän olevan myös olevan kerjäläisiä sekä katulapsia (eli toisinsanoen näitä vähäosaisia siivottu pois laitakaupunkeihin pois meidän turistien silmistä) Korkeita hotellikomplekseja nousemassa pitkin kylää ja kansainvälisiä ruokapaikkoja kahviloita jne. 
Selkeästi asiat ovat siellä muuttumaan päin. Hitaasti mutta varmasti, 10 vuoden päästä veikkaisin turismin olevan jo ihan eri levelillä. Sittenkun ihmiset tajuaa mitä kaikkea tuolla maalla on tarjota; vähintään yhtä upeita saaria ja rantoja kuin naapurimaillankin, upeat luonnonrikkaudet, temppelit ja maailman positiivisin kansa. Kunhan saavat kaiken pikkuhiljaa rullaamaan, ilo oli nähdä miten paljon siellä on jo käynnissä kansainvälisiä projekteja tämän kansan auttamiseksi. Valitettavasti sen mukana tulee myös ne lieveilmiöt, me esimerkiksi jätimme kokonaan väliin orpokotivierailut, syystä että turistien halua auttaa lapsia on käytetty hyväksi ja kierot paskiaiset ovat perustaneet "orpokoteja" joihin on haettu lapsia kaupungista ja maaseudulta joilla on oikeasti vielä perhettä sekä koti olemassa. Sitten kusetettu turisteilta rahaa ja tarvikkeita muka lasten hyväksi ja samaan aikaan orpokodin "hyvää tekevät johtajat" laittaa fyrkat omaan taskuun ajelevat uusilla mersuillaan. Ja noita paikkoja on Phnom Penhissä kuulemma paljon ja jostakin paikoista vaikea tunnistaa onko oikeita vai ei. Valitettavaa että tuollaista tapahtuu mutta onneksi on paljon muitakin väyliä ja luotettavia järjestöjä minkä kautta voi auttaa ja sitä apua tarvitaan vielä paljon!! D&MP kantoi kortensa kekoon oheisen linkin kautta:

http://www.supportunicef.org/site/c.dvKUI9OWInJ6H/b.7549291/k.BDF0/Home.htm

Ajattelin laittaa vielä vähän kuvasatoa Cambodian puolelta:

Tämä nassikka uiskenteli ovelasti turistien suosiman ravinteli/kahvilan ohi ja pummi siinä sitten samalla itselleen sapuskat.

Yöllinen vieras ikkunassa

Sadekautena luonto on upeimmillaan. Killing Fields, Choeung Ek

Munkit viettämässä vapaa-aikaa kansallismuseon kala-altailla

Kansallismuseo lampiperspektiivistä

Kukkaloistoa

Surullisen näköistä numerointia kidutuskoulun seinällä. Tuol Sleng, Phnom Penh

Sitku sataa, niin sitten oikeasti sataa

Taustalla rakennetaan isosti ja samaan aikaan paikalliset kalastavat samoilla vanhoilla perinteisillä menetelmillä kaupungin edustalla.

Jokaisessa kaupungissa on käytävä markkinoilla seuraamassa paikallisten kaupankäyntiä sekä haistelemassa ne tuoksut ja maistelemassa ne herkut mitä rohkenee.  Mun lempitouhua olla se hölmönnäköinen turisti markkinoilla, pällistellä ja kuvata. Makepeace haluaa muistuttaa muitakin hölmöjä turisteja että aina pitäisi muistaa kysyä lupa kuvata ja vaikka yhteistä kieltä ei löytyisikään niin kameran näyttäminen ok? on toiminut aina.

 Kirja joka aiheutti Mpeacelle aikamoisen kyyneltulvan. Oikeastaan kaikkien pitäisi lukea se ja miettiä mitä voimme tehdä asialle.
http://www.photogenx.net/index.php?option=com_content&view=article&id=111&Itemid=98

Melkein kuolemaksi johtaneen "laitteen" eli bambujunan näkymät

Tulvavesien valtaama asutus maaseudulla




Hyvillä fiiliksillä jätimme Phnom Penhin ja Kambodzhan taaksemme ja suunnistimme vesiteitse kohti Vietnamia ja uusia seikkailuja.

Adios Phnom Penh


Sadekautena joet tulvivat äärimmilleen ja oli hurjaa nähdä mitä kaikkea tuo vesimassa on niellyt, taloja, teitä ja peltoja ja jättänyt jälkeensä pieniä saarrekkeita sinne tänne. Paikalliset ovat aina eläneet noiden vaihteluiden mukaan, ja rakentavat esimerkiksi "kertakäyttöisiä" bambusiltoja sekä käyttävät liikkumiseen tietysti kaikenmaailman veneitä ja veneennäköisiä hökötyksiä. 

Vähän huono kuva, sähkötolpista ei ole paljoa enää näkyvissä.

Matka kesti noin neljä tuntia myötävirtaan Phnom Penhistä Chao Dociin Vietnamin puolelle. Keli oli vähän huono mutta sateita pääsi onneksi suojaan veneen sisätiloihin. Rajamuodollisuudet hoituivat parilla pysähdyksellä rajoilla. Helppoa ja mukava tapa matkustaa. Dempsey ja Makepeace ehdottomasti suosittelevat kyseistä reittiä. 

matkalla on aikaa opiskella seuraavasta kohteesta olennaiset jutskat


Chao Dociin päästyämme menimme The Kirjan suosittelemaan hotelliin mopotakseilla. Hotellista jäi vähän outo maku suuhun. Respassa meiltä kysyttiin onko varausta? Ei ole. Kuin liukuhihnalta tuli jatkoa: Ei se mitään meillä on nimittäin onneksi juuri yksi huone jäljellä ja jne. Ok, me otettiin se huone ja olikin varsin kelvollinen huone. Illalla lähdimme sitten käpystellen tutkimaan tuota söpöä pikku kaupunkia ja syömään ekat vietnamilaiset sapuskat. Huoneeseen jäi läppärit, kamerat, vähän rahaa jne. Passit oli muistaakseni respassa. Nooo sitten seuraavana aamuna klo 7 (nukuttiin vähän pommiin koska respasta ei tullut herätyssoittoa vaikka lupasivat herättää) suihkun jälkeen epätoivoinen alusvaatepussin metsästys rinkan pakkaamisen ohessa. Ei löydy mistään. Minigrip pussukkani joka oli täynnä pikkuhousuja ei vittu löydy oikeasti mistään! Ja illalla ennen ulos lähtemistä olin viimeksi siitä puhtaat housut ottanut. Käänsimme koko huoneen ympäri eikä sitä pussia näy edelleenkään missään. Todella outoa..Ja kaikki muut kamat tallella. Kävikö joku oikeasti meidän huoneessa? Jos kävi niin se oli todella sitten vain ollut toteuttamassa perversioita ja vie toisten alkkareita kun esimerkiksi käteinen tai Teden Mac ei kelvannut. Niin ja likapyykkipussissa olis ollut niitä käytettyjäkin housuja mut luulen et ne oli kaikki tallella..hyi saatana sentään. Ei uskalla alkaa mainitsemaan mestan nimeä tai mitään koska syytös on aika vakava ja ei voi olla ihan satavarma kuitenkaan....mut silti, mä katoin perkele jääkaapitkin ja kaikki! Näiden ovien lukot on kyllä tosi huonoja ja voisin kuvitella että helposti tiirikoitavissa että ehkä se olis voinut sit olla joku hotellin asukaskin, ei voi tietää. Hämärä fiilis jäi kuitenkin.No mut se siitä.

Saigonin kuulumiset jätetään seuraavaan päivitykseen, tässä vähän esimakua tulevasta:

HCMC:ssä kuolee mopoonnettomuuksissa joka kuukausi 100-150 imistä. Ja noi munankuorikypärät ei paljoa jeesaa.

Lokaali kahvi. ehdottomasti yksi parhaista mitä olen ikinä maistanut



Kanuuna alkaa pikkuhiljaa helpottamaan, johan klo onkin aamuneljä ja seinäntakana olevan temppelin pyhät miehetkin aloittivat joka-aamuisen hervottoman ison kellon kilkuttamisen. Sweet dreams nyt sit vaan. DOIIING, DOIIIING!!! Ei muutakuin näkemiin ja kuulemisiin ja maailmanrauhaa, peace


Makepeace